Sade pisara tippui poskelleni, kun oli kävelemässä kotia kohti. Katsoin vaistomaisesti ylös taivaaseen ja sieltä alkoi tippua enemmän pisaroita naamalleni. Tielle alkoi syntyä lammikoita ä ja niissä roiskui pisaroita joka puolelle. Aloin juoksemaan, kun tajusin, että ukkonen lähestyy. Ajattelin ukkosta ja aloin pelkäämään enemmän. kun ajattelin ukkosta, samalla hetkellä salama iski läheiseen puuhun ja syttyi metsä palamaan. Menin ihan paniikkiin. En tiennyt, mitä piti tehdä ja minne piti mennä. Aloin etsiä kännykkääni ja tajusin, ettei se ole mukana. Mietin missä olisi lähin talo, mistä voisi soittaa. En edes muista missä olin, järkytys oli saanut aikaiseksi tämän. Hätä oli kova enkä tiennyt mikä neuvoksi. Kuulin kaukaa auton äänen lähestyvän, odotin ja odotin. Se tuntui iäisyydeltä ennen, kun se pääsi lähelle. Autosta nousi päälle 30:nen vuotta vanha nainen. Nainen tuli luokseni ja huomasi minun pelon ja kysyi, että onko kaikki kunnossa. En heti osannut vastata. Nainen toisti kysymyksen uudestaan. Tällä kertaa vastasin, ” minä joo olen kunnossa.” Yritin änkyttää ja näytin sormella metsään, että metsä palaa. Kun nainen huomasi, mitä yritin sanoa, hän otti puhelimen heti esille ja soitti hätä numeroon. Kuulin puhelimen toisesta päästä naisen äänen:
– Hätäkeskus mitä on tapahtunut?
– Hei täällä on Anna-Liisa ja olen Myhryn tiellä.
Naisella oli rauhallinen ääni, kun puhui puhelimeeeseen. Itse en olisi pystynyt siihen. Tunnen kun sydän löi tosi kovaa. Hengitys ei millään tahtonut tasaantua. Päässä pyörii, silmissä pyörii, maa pyörii. Tunsin vaan kun kaikki äänet hiljeni, niin kauan, etten enää kuullut mitään. Silmät sumenivat ja maailma jäi taakse, kun menetin tajuni. Olin pimeässä missä en tiedä mitään ja sinne jäin tiedottamaksi. Anna-Liisa huusi poikaansa apuun. Niko oli Vierelläni ja kokeili pulssini ja, että hengitän. Anna-Liisa oli vielä puhelimessa ja kertoi, että minä olin tajuttomana. Seuraava hetken ajattelin, etten heräisi koskaan, kun kuulin kauheaa meteliä ja sireenien soittoa.
Avasin silmäni ja päässäni huippasi, kun yritin nousta istumaan. Onneksi Niko oli vierelläni ja tuki minua. Ensiapu miehet tarkistivat minua, että olen kunnossa. Sitten kun, minut siirrettiin baareihin tuli kova paniikki. Huusin, huusin ja huusin. Miehet yrittivät kysyä mikä hätänä ja yrittivät rauhoitella. En kuunnellut ketään vaan huusin. Huusin etten halua kyytiin en, en, en, en. Miehet kyselivät nimeäni kun olin vähäsen rauhoittunut. Yritin sanoa nimeäni ja missä asun mutten pystynyt. Katselin ympärilleni ja kaikki pyöri sinne suin tänne. Osa oli sammuttamassa paloa ja osa yritti auttaa minua. En vain tiennyt mitä tehdä. Anna-Liisa ja Niko olivat sivussa antamassa tietoja.
Katsoin Nikoa ja Niko vilkuili minua välillä. Miehet tajusivat mitä katsoin. He pyysivät Nikoa luokseni, Niko lähestyi epävarmasti, niin kuin tarkastellen tai peläten jotakin minusta. Ensiapu miehet antoivat Nikolle ohjeet. Nikon piti kysyä nimeäni ja osoitetta ja mitä pelkäsin. Nikon äiti Anna-Liisa seurasi sivusta meidän puuhia. Miehet antoivat olla meidän hetken rauhassa. He halusivat tietoja eivätkä halua antaa tulla taas paniikkia. Niko polvistui viereeni ja sanoi, että olen litimärkä. Vastasin siihen vaan, että niin sinäkin. Niko vaan hymähti siihen ja kysyi enkö halua mennä ambulanssiin. Sanoin siihen en ja aloin itkeä ja täristä. Miehet katsoivat vakavina ja epäröiden. Niko otti kädestä ja sanoi rauhoitu, ei me tehdä mitään mitä et halua. Niin muuten minä olen Niko, mikä sinun nimesi on? En halunnut sanoa. Kerro vain, Niko kehotti, haluan auttaa sinua, en muuta. Sitten kun luotin täysin Nikoon vastasi, että nimeni on Alice. Onpas kaunis nimi, Niko kehui. Sain vain hymähdyksen aikaiseksi ja aloin itkemään. Miksi itket? Niko kysyi. En tahdo ambulanssiin, siellä on pelottavaa, en ole koskaan aikaisemmin ollut siellä. Tiedän, että minun on pakko mennä sinne kumminkin. Niko sanoi: ”Älä pelkää, voin tulla mukaan jos äiti päästää.” Anna-Liisa nyökkäsi vastaukseksi. Sitten aloitettiin siirto ambulanssiin ja Niko piti autossa kädestäni kiinni, että tunnen oloni turvalliseksi. Ensiapu mies kysyin haluanko puhua. Kerroin nimeni ja missä asun. Sanoin ettei vanhemmat ole kotona. Niko kysyi: ”miksi?” Vanhempani muutti vuosi sitten ulkomaille. He ostivat pienen rivitaloasunnon minulle, kun en halunnut muuttaa heidän mukaan. Sitten tunsin oloni heikoksi ja menetin taas tajuni.
Makasin sairaalan sängyllä, vierelläni seisoi hoitaja, joka tarkisti, että onko minulla kaikki kunnossa. Aukaisin silmäni ja katsoin ympärilleni, en tunnistanut siitä mitään. Hoitaja huomasi, että olin herännyt ja myös sen, että olin menossa paniikkiin. Hoitaja selitti mitä oli tapahtunut ja sitten vasta rauhoituin. Hoitaja kertoi Anna-Liisasta ja Nikosta. Hoitaja kysyi, että haluanko tavata heidät. Nyökkäsin kun en jaksanut vastata. Hoitaja lähti, Niko ja Anna-Liisa tulivat sisälle. Hymyilin, kun Niko katsoi. Hei minä olen Anna-Liisa, kutsu minua Annaksi. Niko tuli viereeni istumaan ja kysyi miten voin. Sanoin siihen: ”on ennen paremminkin ollut. ja kysyin halkaisisiko joku kertoa mitä on tapahtunut? Anna kysyi haluaisinko jotain? Pudistin päätäni ja Anna katsoi Niko kysyvästi. Niko sanoi, että jotain juotavaa olisi paikalla ja jotain syötävää. Anna lähti ja me Nikon kanssa jäätiin kahdestaan huoneeseen. Pyysin Niko auttamaan minua nousemaan istumaan. Niko laittoi tyynyn selän taakseni ja nosti sänkyä. Pyysin Nikoa korjaamaan mitä en muista. Niko tokaisi siihen, että mitä muistan tapahtumasta. Sanoin vain sen mitä muistin, eli olin lenkillä ja alkoi ukkostaa. Sitten salama iski johonkin puuhun ja te tulitte, sitten en enää muista. No hyvä että tiedät tuohon asti, enempää ei tarvitse tietää. Paitsi sen että pyörryit ja olit ihan sekaisin. Se asia jäi siihen ja alettiin puhella muuta. Niko kertoi sen, että he olivat matkalla hänen kaverin luokse kun näki minut. Tietenkin tuli huono omatunto siitä, kun Niko ei mennynkään kaverille minun takia. Niko huomasi sen ja sanoi ilman sitä pientä onnettomuutta me ei oltaisi tavattukaan koskaan. Alettiin yhdessä nauraa koko asialle, kaikki muu unohtui aika ja paikka. Hoitaja tuli ja sanoi: ”vierailu aika on ohi ja minun pitäisi nukkua, eikä rasittaa itseäni.” Kysyin Nikolta, että tavataanko me vielä. Niko sanoi iloisesti: ”totta kai jos vaan haluan.” Vastasin siihen: ”totta kai haluan ja voisitko tulla huomennakin tänne minun seurakseni, kun täällä on muuten tylsää.” Kyllä minä tulen, Niko sanoi ja lähti.
Laitoin silmät kiinni ja aloin nukkumaan. Heräsin siihen kun minulla oli kuuma ja kova kolahdus kävi. Hoitaja riensi heti paikalle ja kysyi että onko kaikki kunnossa? Joo on, kirja vain tippui, vastasin. Hoitaja kysyi haluaisinko jotain? Minulla on vähäsen nälkä jos saisi jotain syötävää kun se päivä ruoka jäi, kerroin. Hoitaja tuli hetken kuluttua ja sanoi, että saan ruuan sitten kun on tehty jotain tarkastuksia. Lääkäri saapui melkein heti. Lääkäri oli mukava ja ystävällinen. Lääkäri katsoi että mikään ei ole vikana, mitään hän ei sanonut olostani vaan puheli muita. Välillä lääkäri laittoi merkintöjä vihkoonsa. Kun hän oli lopettamaisillaan, kysyin milloin pääsen kotiin? Lääkäri sanoi siihen että ainakin 3 päivää pitäisi olla täällä ja he seuraisivat tilannetta. Tietenkin olin pettynyt, etten päässyt kotiin. Lääkäri kysyi minulta lupaa soittaa vanhemmilleni. Sanoin siihen ei tarvitse kun he asuvat ulkomailla, niin miten he voisivat auttaa minua sieltä asti. Olisin kiitollinen jos ette kerro heille mitään. Lääkäri antoi minulle jotakin rauhoittavan lääkkeen mikä piti ottaa ennen ruokaa. Lääkäri sanoi, että tulee illalla katsomaan miten voin. Sitten, kun lääkäri oli mennyt, sain syödä. Ajattelin, että vihdoinkin saan syödä. Mutta, kun sain ruuan, niin ei tehnyt mieli syödä. Yritin syödä jotain ja sainkin jotain sisälle, mutta en kaikkia. Hoitaja katsoi huolestuneena, mutta lähti mitään sanomatta.
Ruuan jälkeen nukahdin ja heräsin siihen kun lääkäri tuli ja oli huolissaan. Nimittäin oli alkanut nousta kuume, mikä on epätavallista. Kuumeen lisäksi oli hengitys vaikeuksia ja päätä särki. Lääkäri sanoi minulle, että se on influenssaa ja menee sitten ohi. Ainiin unohdin sanoa, että sinulle ei saa tulla ketään tapamaan ainakaan 3 päivään, lääkäri ilmoitti. Masennuin heti kun tiesin, että pitää olla vaan vuoteessa. Soitin Nikolle ja ilmoitin asiasta ja hän oli pahoillaan ja lupasi tulla tapaamaan sitten kun voi. Tulin heti paremmalle tuulelle. Kuume ei ollut laskenut 2 päivään, mutta ei ollut nousutkaan. Olin silti maassa vaikka ei mitään pahempaa ollut. Sain piristys lääkkeen, mutta se ei auttanut. Kolmantena päivänä Niko soitti ja ilmoitti tulevansa huomenna. Olin ihan sekaisin päivistä ja kysyin Nikolta: ”Mikä päivä olisi huomenna?” Niko vastasi siihen iloisesti: ”maanantai.” Lopetettiin puhelu ja ajattelin, että olen ollut jo viikonlopun täällä ja vielä pitää olla.
Heräsin siihen kun hoitaja varmisti lääkärin kanssa kuumeeni ja se oli laskenut. Lääkäri puhui puhelimeseen. Kuulin vain sen, että voi tulla, on parempi, ei enää niin paljon, joo huomenna sitten näette. Lääkäri lähti ja jäin yksin. Mietin mitä voisin tehdä, laitoin tv:n päälle ja sieltä ei tullut mitään tai ainakaan minun mielestä. Nukahdin tv:n pauhaten. Heräsin kun joku antoi otsaan suukon, hymähdin kiitollisuudeksi. Arvaa kuka, Niko kysyi. Kyllä minä sinut tiedän, kiitos. Nikolla oli käsi selän takan, ihmettelin miksi? Niko ojensi pienen punaisen paketin. Avasin sen outo ilme ylläni. Samalla hetkellä kun näin mikä se on, Niko kysyi voisinko alkaa olla hänen tyttö ystävänsä. En osannut sanoa pienen hetkeen mitään. Niko pyyhkisi kyyneleen poskeltani ja nyökkäsin vastaukseksi. Lääkäri sattui paikalle samalla hetkellä kun Niko pussasi poskelle. Lääkäri hymyili ja onnitteli meitä. ja lisäsi siihen, etteivät ilot lopu siihen. Lääkäri sanoi, että näytän paremmalta kuin onnettomuus päivänä, jotenkin onnellisemmalta. Hymyilin ja kiitin. Sitten muistin mitä lääkäri oli sanonut ilosta. Kysyin varovasti mikä se toinen ilon aihe on. No pääset huomenna tai ylihuomenna kotiin ja se riippuu voinnistasi, lääkäri hihkui, oli minulla muutakin kerrottavaa. No, hoputin. Tulkaa sisään, lääkäri huusi. Ihmettelin ketä sieltä tulee. Näin tutun naaman, se oli äitini ja iskä. Yhtäkkiä tuli viha. Eikö ollut ihana yllätys, lääkäri kysyi? No ei todellakaan, minähän kielsin, miksi, miksi, itkien kysyin. No näytit niin masentuneelta, niin ajattelin piristää, lääkäri kiirehti vastamaan.
Vanhemmat puuttui puheluuhun ja sanoivat: ”Olimme muutenkin tulossa katsomaan sinua.” Ei ole totta, ei, ei, ei. Ettehän te tulleet synttäreillenikään. Miksi tämä sitten kiinnostaa? Otin vaistomaisesti Nikon kädestä ja puristin sitä.” Lääkäri lähti ja jätti meidät, ilmoitti tulevansa illalla vielä katsomaan. Kun kiukkuni oli laantunut, esittelin Nikon. Vanhemmat ja Niko kättelivät. Oli kiva nähdä, vanhemmat toistivat kuorossa. Niko antoi suukon ja ilmoitti hakevansa kahvia ja jotain syötävää molemmille. Nyökkäsin vain ja Niko lähti ja minä jäin vanhempieni kanssa huoneeseen. Sanoin vanhemmilleni, etten tarvitse huolen pitoa. Pärjään nyt itsekseni, olenhan asunut jo puolitoista vuotta yksin. Onhan minulla nyt toi Niko joka pitää minusta huolta. Vanhemmat yrittivät ymmärtää ja se näkyi, että he olivat epävarmoja. Hei kyllä minä pärjään, tämä vain sattui pahaan kohtaan, sanoin. Enkö tahtoisi tulla ulkomaille, vanhemmat kysyivät varuillaan. En, en, en tahdo, haluan asua siinä missä nyt, sanoin päättäväisesti. Okei, me lähetään kolmen päivän päästä, jos haluat tulla mukaan niin sano. En tahdo, jos pääsen huomenna pois, voin tulla syömään teidän kanssa, ilmoitin.
Niko palasi kahvin ja karkkipussin kera. Vanhemmat lähtivät ja sanoivat: ”soitellaan, me rakastamme sinua vaikka et asu meidän kanssa.” Onko kaikki kunnossa? Miten voit, haluatko jotain? Huolestuneena Niko kyseli. Olen minä kunnossa. Oli vain yllätys, että vanhemmat tuli tapaamaan minua, kun eivät tulleet synttäreillenikään, tokaisin. Niko laittoi tv:n päälle ja tarjosi minulle karkkia. Niko katsoi minua ja minä katsoin häntä. Mitä nyt? Kysyin. Ei mitään, tuli vain mieleen miten elämä olisi jatkunut ilman sitä onnettomuutta, Niko sanoi. Niko hei.. Niin mitä? Niko kysyi. No mietin tässä, onko tämä ok äidillesi? Tiedustelin. Ai mikä äidille pitää nyt olla okei, Niko ihmetteli. No tämä, että me seurustellaan, vastasin. On se, ei sinua parempaa voisi saada tyttöystäväksi, Niko sanoi ja antoi pusun. Niko katsoi kelloaan ja antoi pusun ja sanoi: ”kello on paljon, pitää mennä. Yritä päästä pois täältä niin voidaan tehdä muutakin.” Naurahdin ja sanoin: ”mielestäni tämä on kivaa. Lupasin vanhemmilleni mennä syömään sitten kun pääsen, mutta sen jälkeen voidaan tehdä jotain kivaa.” Joo, nähdään, nuku hyvin, heippa, Niko toivotti. Jäin Nikon lähdettyä haaveilemaan.
Olin meren äärellä, meri kuohus linnut lauloivat ja lapset temmelsivät rannalla. Istuin auringonvarjon alla ja katsoin eteenpäin. Niko oli tulossa jäätelöiden kanssa minua kohti. Nikon vartalo on täydellinen, treenatut ja Niko oli muutenkin pitkä ja hoikka. Kun Niko pääsi vihdoin minun luokseni ja ojensi jäätelön, ja aloimme nauraa. En tiedä miksi vaan nauroimme. Kun jäätelöt oli syöty, Niko kaappasi minut syliinsä ja juoksi merelle päin. Osa rannassa olioista katsoivat meitä ihmettelen, kun Niko piteli minua sylissä, mutta me emme välittäneet. Niko juoksi veteen ja minä sylissä. Vesi oli ihanan viileältä, kun aurinko on paistanut koko päivän. Vihdoin Niko päästi minusta irti ja upposin veden alle ja vettä meni suuhun. Kun olin päässyt pystyyn meinasin alkaa huutaa Nikolle, mutta nauroin vain ja Niko nauroi minulle, Kun olimme tarpeeksi vedessä lähettiin kuivattelemaan. Niko ojensi mansikka – ja hernelaatikon minulle. Otin mansikoita ja annoin yhden isosta mansikasta Nikon haukattavaksi. Niko odotti jotain, huomasin sen hänen käytöksestä. Päivää ei pilattu huonoilla asioilla tai ainakaan myönnetty, että on huonoja uutisia. Unelmani oli parhaimmillaan, kun joku koputti oveen ja hätkähdin. Kaikki mitä olin kuvitellut hävisi ja huomasin nukkuvani. Lääkäri tuli sisään ja kokeili oliko minulla kuumetta vai ei. En kai tehnyt väärin ilmoittamista vanhemmillesi? Lääkäri kysyi. Et, ei se ollut sinun vikasi, niille olisi pitänyt muutenkin kertoa ja minusta ei ollut siihen, vastasin. No hyvä etten pilannut mitään. Sinulla ei ole kuumetta pääset huomenna pois, lääkäri ilmoitti. Lääkärin lähdettyä soitin Nikolle ja ilmoitin asiasta. Niko oli iloinen puolestani.
Seuraavana päivänä Niko tuli hakemaan minut jonnekin. Niko ei paljastanut minne hän veisi minua, se kuulemma oli yllätys. Minun piti olla vain kärsivällinen ja odottaa. Odottaminen on tuskallista. Niko lupasi hakea minut kotoontani kello 7. Minulla oli rutkasti aikaa miettiä ja valmistautua. Ensimmäiseksi menin suihkuun ja otin pitkät kylmät suihkun. Vihdoin koton. omakoti kullan kallis. Minulla on talossa viisi huonetta: makuuhuone, keittiö, olohuone, wc, ja eteinen. Taloni on pieni, mutta viihtyisä. Keittiön kaapit ammottivat tyhjyyttä, koska olin niin kauan pois. Päätin mennä kauppaan sitten kun ehdin, mutten tänään. Tämä päivä on varattu Nikolle. Kello kävi oudon nopeasti. Aikaa ei ollut paljon jäljellä, muutama tunti vain. En ollut vielä päättänyt mitä laitan päälleni. En tiennyt minne olimme menossa. Katsoin vaatekaappia ja se oli ihan sekaisin. Mieti ja mietin ja lopputulos oli sään mukaan varustus. Otin sini kukalliset shortsit ja vaalean sinisen topin. Jos tulee kylmä, otan pitkähihaisen mukaan. Vaatetusta kruunasi ranne rengas ja aurinko lasit. Olin saanut vaatteet päälleni ja kaikki kuntoon, ovikello alkoi soida. Menin avaamaan ja sieltä tuli Niko tietenkin ruusujen kera. Pyysin Nikon sisälle sillä aikaa, kun laitoin ruusut ruukkuun. Sinulla mukavan pieni koti, Niko kehuskeli. Ai kiitos. Minne me olemme menossa? Kysyin. En kerro mutta jonnekin mistä voisit pitää paljon, Niko kertoi salaperäisesti. Minä olen ainakin valmiina kohtaamaan painajaiseni, ilmoitin ankarasti. Niko naurahti ja otti kädestä kiinni ja lähti kuljettamaan minua tietämättömään paikkaan tai ainakin minulle. Niko naureskeli vieressä eikä paljastanut mitään ojensi vain kypärän. Laitoin sen kiltisti päähän ja sitten lähettiin menemään Nikon mopolla.
Niko parkkeerasi mopon kallion viereen, josta jatkettiin matkaa kävellen. Niko laittoi kädet silmieni eteen niin, etten nähnyt minne menimme. Otin varovaiset askeleet, etten olisi kaatunut tai horjahtanut. Jos olisin horjahtanut, Niko olisi ottanut minusta kiinni, eikä olisi antanut kaatua. Niko oli juuri sitä mitä aina olen hakenut ja halunnut. En koskaan ennen ole ajatellut, että saisin ihka oikean poikaystävän ja sellaisen vielä joka aidosti välittää minusta. Vaivuin taas omiin kuvituksiin. Kuvittelin itseni johonkin lämpimään maahan ja ihana hiekkaranta. Meri oli tumman ja vaalean sinisen sekoitus. Eräänä päivänä olimme sukeltelemassa Nikon kanssa. Näimme hienoja kaloja ja koralleja. Vietimme koko päivän sukellellen ja katsoimme paljon värikkäitä kaloja. Näytin Nikolle hienon muotoista ha hienon väristä kalaa. Annoin sille nimeksi tulevaisuuden kala. Se oli hieno värikäs kala, mitä olen ikinä nähnyt. Niko otti kädestäni ja uimme siinä vähän aikaan kun mieleni juolahti, että pinnassa on myös pakko käydä. Vedin Nikon kättä merkiksi että haluan ylös ja hiekalle. Niko seurasi perässäni ja hetkessä olimme pyyhkeiden päällä lämmittelemässä. Niko pyöritti surmia mahani päällä kutitettavasti.
Niko ravisti minua ja kysyi mikä minulle tuli ja että olenko tulossa. Havahduin ja sanoin, että kaikki on kunnossa ja joo mennään vain.
tämä on viel kesken jos joskus saan seen edes valmiiks
